blog

Kutsumus = kiinnostus + vastakaiku

Kutsumusta voidaan verrata köynnökseen, joka kurkottaa korkealle, vaikka monet versot ja oksat ovat lakastuneet ja kuolleet.

”Kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet” kirjoittaa filosofi Lauri Järvilehto (Upeaa työtä: Näin teet itsellesi unelmien työpaikan, Tammi 2013). Näin ymmärrettynä kutsumus syntyy siitä, että tekijän innostus saa vastakaikua ympäristöstä. Voitaisiin myös sanoa, että kutsumustyössä kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Olen yliopistotyössä seilannut tarpeellisuuden tunteen aallonhuipulta tarpeettomuuden tunteen syövereihin – ja takaisin. Olen eniten epäillyt työni merkityksellisyyttä väitöskirjaa kirjoittaessani. Huimaavimman tarpeellisuuden tunteen olen kohdannut opettaessani.

Kaiken kaikkiaan pidän kuitenkin sekä väitöskirjatyötäni että sen jälkeistä tutkimusta tärkeänä ja mielekkäänä. Uskon jopa edistäneeni tutkimusta kapeilla sektoreilla, vaikka suuret tieteelliset voitot ovat jääneet minulta lunastamatta. Olen saavuttanut valaisevina pidettyjä tuloksia muun muassa arvon ja ansion käsitteiden, ajatuskokeiden hyötyjen ja haittojen sekä vertailun edellytysten ja näkökulman rakenneosien tutkimuksessa.

Tällaisen pohtiminen tuo mieleen kutsumuksen merkityksen. Joku voisi nimittäin väittää, että kutsumusta tarvitaan työn motivoijaksi, jos tulokset eivät palkitse. Kutsumus ei tietenkään välttämättä liity juuri työhön, vaan voi koskea muitakin elämänalueita.

Erilaisia kutsumuksen lajeja kartoitettaessa saatetaan havaita, että joku on kyllä innostunut tehtävästään, mutta työlle on vähän jos lainkaan kysyntää. Tällainen tilanne voi olla esimerkiksi tutkijalla tai taiteilijalla, jonka saavutukset jäävät vaille ymmärrystä ja arvostusta. Tarve työlle saattaa siis olla olemassa, mutta muut kuin tekijä itse eivät tunnista sitä ainakaan toistaiseksi.

Kaikkein sankarillisin kutsumustyön harjoittaja olisi kai sellainen, joka tekee tärkeää työtä, mutta ei ole itse innostunut siitä, vaan toimii puhtaasta velvollisuudesta. Tällainen voisi olla esimerkiksi avustustyöntekijä, jolle työ hädänalaisten parissa on harmaata ja masentavaa, mutta silti moraalinen pakko. Joku saattaisi huomauttaa, että tällöin on kysymys pikemminkin kohtalosta kuin kutsumuksesta.

Itse vertaisin ammatillista innostustani puuhun, jonka oksista monet ovat katkenneet tai jääneet kitukasvuisiksi, mutta jotkut oksat ovat osoittautuneet elinvoimaisia ja kurottavat korkealle. Käypä kielikuva on myös se, että mahdollisuuksien ovi on avautunut ja sulkeutunut työurallani moneen kertaan: joskus olen ymmärtänyt astua sisään ja joskus jäänyt ujouttani tai osaamattomuuttani ulos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja on vaasalainen filosofian professori. Hän keskittyy blogissaan yliopistoa lähellä oleviin aiheisiin.