Bergön lossi
Novelli

Lossi

Yövuorossa oli väylä, lossi ja Essi.

Essi oli perin juurin väsynyt itseensä ja ongelmiinsa. Ennen töihin lähtöä hän oli taas riidellyt miehensä Rubenin kanssa, jos sitä nyt riitelyksi voi sanoa. Se oli yhtä ja samaa venytettyä konfliktia, tahmeaa kuin jäähtynyt spagetti. Rubenin mielestä Essi ei tuntenut itseään eikä ollut sinut itsensä kanssa. ”Se näkyy siinä, että puhut niin vähän. Ja jos puhut, niin puhut omista ongelmistasi. Et puhu koskaan meistä”, moitti Ruben. ”Olemme vasta puoli vuotta sitten menneet naimisiin, mutta et enää suunnittele meille mitään. Etkä puhu mistään tärkeästä. Puhut vain arkisista asioista. Siitä, mitä tehtäisiin ruuaksi tai mitä elokuvia tulee. Sitä paitsi haluat katsoa aina eri elokuvaa kuin minä. Tuijotat typeriä komedioita tai laulukilpailuja. En tunne sinua.”

Tällaista heidän riitelynsä oli: kuunneltuaan hetken Rubenia Essi aina myönsi tämän olevan oikeassa ja vaikeni. ”En voittaisi Vuoden parisuhdeihminen -titteliä”, Essi ajatteli itsekseen. ”Eksyn ajatuksiini. Mietin niitä näitä: sitä, mitä sanat merkitsevät ja mitä niistä seuraa.” Tämän enempää hän ei halunnut itseään kuvailla. Lisäksi Essi arveli, ettei kukaan mukaan tunne itseään. Pohjimmiltaan. Jos joku väittää tuntevansa itsensä, hän luultavasti erehtyy tai kuvittelee jotain, mitä ei varsinaisesti ole olemassakaan, tai on ohutta ja murenevaa kuin hapankorppu. Tai sitten ”itsensä tuntija” uskoo itsestään liikoja ja näkee harhaisesti olevansa tilanteen herra ja oman onnensa seppä. Essi ajatteli myös niitä, jotka luonnehtivat itseään latteasti ja sovinnaisesti niin kuin se, joka kertoo pitävänsä hyvästä ruuasta ja seurasta. Sellaiselta voisi kysyä, tunnetko jonkun, joka pitää pahasta ruuasta ja ilkeistä ihmisistä.

Essi ja Ruben olivat tuore aviopari. Essi oli ihastunut Rubenin puheliaisuuteen, fiksuuteen ja itsevarmuuteen. Ruben toi turvallisuuden tunnetta. Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen oli häitä vietetty vuodenvaihteessa, ja kutsussa kerrottu tilinumero lahjaa varten. Tarkoitus oli matkustaa Rubenin kanssa niin pitkälle kuin häälahjarahoilla pääsee. Perheet ja ystävät osoittautuivat kuitenkin kitsaiksi ja juhlat odottamattoman kalliiksi. Raha ei riittänyt kuin maakuntamatkaan Seinäjoelle, mutta onhan se sentään avaruuden pääkaupunki. Sekin matka tosin meni mönkään, kun koronan takia oltiin koko kevät kotona, ja Rubenilla oli liikaa mietittävää. Niin kuin se, että hänet on lomautettu eikä Essi puhu riittävästi. Meistä. Essi mietti, olisiko pitänyt puhua Seinäjoesta ja meistä. Avaruudesta ja meistä?

Essin kevät oli huipentunut työpaikan saamiseen, ja kesällä hän aloitti Bergön lossikuskina. Työ oli yksitoikkoista, mikä oli Essin mielestä vain plussaa, mutta palkka olisi saanut olla parempi. Oli työssä oma rikkautensakin. Essi kertoi Rubenille, kuinka kuu heijastuu meren pintaan. Työkavereiltaan Essi oli kuullut, että tähdet näkyvät merestä parhaiten tyyninä loppukesän öinä. Nyt oli vasta keskikesä ja juhannusyö, ja vain kirkkaimmat tähdet erottuivat taivaalla. Uutena työntekijänä hän oli saanut työvuoron, joka ei muille kelvannut.

Lossikyyti kesti alle kymmenen minuuttia suuntaansa. Autojen purku ja paluukyydin lastaus. Koko hoito edestakaisin kahdessa kymmenessä minuutissa. Lossi oli Essin mielestä osuva vertauskuva elämälle: kuljetaan vaijereissa kriisistä toiseen. Välillä hieman helpottaa, ennen kuin seuraava kriisi tulee jo jonottamaan vastarannalle. Sinne ne kertyvät kuin ajoneuvot: isot ja pienet, uudet ja vanhat. Lossi pitää muutaman pienen tauon yöllä, ja uni tarjoaa taukoa ongelmista, elleivät ne sitten tunge painajaisiin vaivaamaan.

Oli keskiyö. Ei pimeää, vaan hämärää, mutta vesi oli lossin vieressä mustaa ja läpinäkymätöntä kuin ihmismieli. Tähtien valo oli niin heikkoa, ettei se heijastunut veteen. Eikä Essi tiennyt, kuka oli, vaikka kuinka yritti.

Lossi oli tauolla Bergön puolella, ja ohjaamossa soi vaimea musiikki. Essi kuunteli Bluetooth-kaiuttimella Richterin ”Sleepiä”. Pitkässä teoksessa riittäisi kuunneltavaa kahdeksaksi tunniksi. Essi katseli ajatuksissaan tielle päin, kun huomasi jonkun lähestyvän. Hän arveli aluksi, että joku ajoi mopolla ilman valoja. Ehkä se oli Honda Monkey. Hahmo lähestyi kuitenkin liian hitaasti kulkeakseen moottorin voimalla. Lähestyessään hahmo näytti työntävän jotain. Ihan kuin kärryä. Vasta juuri ennen kuin mies astui valaistulle lossin kannelle, Essi näki, että tämä työnsi pyörälavetille nostettua ompelukonetta, vanhaa Singeriä. Sellaisia oli joskus ollut koulussa. Poljettavalla Singerillä harjoiteltiin ompelukoneen käyttöä, ja oppilas sai ompelukoneajokortin, jos onnistui kuljettamaan koneen neulaa tarkasti pitkin paperille piirrettyä viivaa. Lossi polkee vaijeriensa varassa reittiään kuin pikku Essi koulussa Singeriä.

Muita matkustajia ei tähän kyytiin tullut. Vain mies ja ompelukone. Mies näytti intialaiselta joogilta, laihalta ja vakavalta. Päässään oli villahuivi. Yö oli lämmin, mutta mies näytti palelevan. Suomen kesä oli hänelle ilmeisesti liian kylmä.

Essi raotti ohjaamohytin ovea ja kysyi kovaan ääneen: ”Kuka olet ja mihin olet menossa?” Mies huikkasi takaisin: ”I don’t know Finnish.” Tuuli vei kuitenkin viimeisen sanan, ja Essi kuuli vain ”etten tiedä”. Hän nyökkäsi miehelle ja sulki ohjaamon oven. ”Selvästikin sielun veli”, Essi ajatteli.

Hän painoi nappia ja nosti rampin ylös. Diesel alkoi savuttaa, kun Essi lisäsi kierroksia koneeseen, jonka voimalla lossi lipui matkaan kohti Bredskärin rantaa. Essin mieleen nousi varovaisesti tietään eteenpäin tunnusteleva ajatus: ”Minä olen se, jota etsit, ja se, joka kysyy, kuka olet. Minä olen sinä.” Essiä yhtä aikaa hirvitti ja ilahdutti tämä ”oma ääni”, joka puhuu hänelle ja väittää olevansa minä. Se sai vapisemaan ja veti vastustamattomasti puoleensa.

Essi tunsi irtoavansa sisäisistä kahleista kuin lossi vaijereista. Olo tuntui höyhenen kevyeltä. Kaikesta sitä voikin näköjään ilahtua, kuten itsestään, Essi mietti. Hän näki ompelukonemiehen tuijottavan tiukasti eteensä. Ranta jo lähestyi. Pienin liikkein Essi hidasti lossin kulkua. Pehmeä osuma laituriin, kuten jo satoja kertoja aiemmin. Napin painallus ja ramppi alas. Ompelukonemies jatkoi matkaansa ja työnsi edellään Singeriä kohti Moikipään kylää.

Aamulla Essillä olisi Rubenille puhuttavaa.

Jääköön poliisin, tuomarin ja psykiatrin selvitettäväksi, mitä aamulla tapahtui. Varsinkin viimeksi mainitun toimenkuvaan kuuluu selvittää syiden verkkoa, johon Ruben oli takertunut. On yksinkertaisesti kysyttävä, miksi Ruben raivostui, kun hänen rakas vaimonsa kertoi yön tapahtumista, ompelukonemiehestä ja itsensä kohtaamisesta. ”Se fakiiriko sinulle antoi pikakurssin tuohon ’atman on Brahman’ -paskaan?”, Ruben huusi ja kuristi Essiä kaulasta ja haukkui tätä itsekeskeiseksi ja tekosyvälliseksi valehtelijaksi, jonka kanssa hän ei halunnut olla enää missään tekemisissä. Kyyneleet tulvivat Essin silmistä ja hän haukkoi henkeään. ”En saa henkeä, älä tapa minua”, hän sanoi ja Ruben irrotti otteensa. Essi oksensi eteisen lattialle, vetäytyi pois ottaen seinästä tukea ja sulkeutui keittiöön. Ruben alkoi vimmaisesti kerätä tavaroitaan makuhuoneen kaapeista. Keittiöstäkin hän olisi hakenut jotain, mutta ei halunnut mennä sinne. Essi kuuli ulko-oven käyvän ja näki hetken kuluttua ikkunasta, miten Ruben harppoi pihan poikki laukkuineen. Essin huomio kiinnittyi taloyhtiön tangossa roikkuvaan Suomen lippuun. Se oli revennyt reunastaan. Se pitäisi ommella.

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikki kääntyi parhain päin. Elämä vain jatkui, niin kuin sillä on tapana. Toki paljon tapahtuikin, kuten poliisikuulustelu, pahoinpitelysyyte ja avioeron vireillepano. Ennen kesän loppua Essi kävi yksin avaruuden pääkaupungissa ja näki yövuorossa, kuinka tähdet heijastuvat meren pintaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Viimeisimmät postaukset

Tommi Lehtonen

Tommi Lehtonen - Ajatusyhteys

Kirjoittaja toimii johtajana Vaasan yliopistossa. Hänen erityisaluettaan ovat vastuullisuuden ja eettisyyden kysymykset.