jr kopra/Unsplash
Yleinen

Kompleksisuusajattelu inspiroi systeemisen muutoksen kuvitteluun

Mikään ilmiö ei ole ilmiö ennen kuin se on havaittu ilmiö, väitti jo edesmennyt teoreettisen fysiikan professori John Wheeler. Wheeler oli kiinnostunut aineen ja energian käyttäytymistä ohjaavista luonnonlaeista. Optimistisimmat fyysikot etsivät nykyisin ’kaiken teoriaa’, joka selittäisi ja yhdistäisi kaikki fysikaaliset ilmiöt.

Ilmiöt houkuttelevat myös yhteiskuntatieteilijöitä ja hallinnon kehittäjiä. Heille ilmiö tarkoittaa tapahtumisen kokonaisuutta, jonka olemassaolo tiedetään, vaikka havainnoista kiistelläänkin. Yhteiskunnalliset ilmiöt syntyvät asioiden ja tapahtumien yhteen kietoutumisesta, jonka vuoksi niiden haltuunottoa pidetään viheliäisenä haasteena. Nuorten syrjäytyminen on esimerkki ilmiöstä, jonka hallinnollinen lokerointi ja kokonaisvaltaisen ymmärryksen puute tuottavat luultavasti enemmän ongelmia kuin ratkaisuja.

Atomin koostuminen protoneista, neutroneista ja elektroneista on todennettavissa asianmukaisin havaintolaittein, mutta silti niiden käyttäytyminen kvanttitodellisuudessa on edelleen suuri arvoitus.  Richard Feynmanin mukaan kukaan ei lopulta ymmärrä miten kvanttifysiikan kuvaama maailma voi olla sellainen kuin se on. Myös nuorten syrjäytymistä voidaan pyrkiä mallintamaan (ks. esim. ME-säätiö), mutta todellisuudessa kukaan ei voi varmuudella sanoa, mikä viime kädessä johtaa nuoren syrjäytymiseen. Syrjäytyneellä nuorella on oma tahto, joka vaikuttaa siihen, millaisiin toimiin hän ryhtyy tai jättää ryhtymättä. Yhteiskunnallisten ilmiöiden taustalla ei ole löydettävissä kehitystä ohjaavaa luonnonlakia vaan ilmiöiden havaitseminen edellyttää systeemisen dynamiikan hahmontunnistusta ja ymmärtämistä sekä tietenkin yhteistä tulkintaa.

Kompleksisuusajattelu sanoittaa tulevaisuuden kuvittelua

Ilmiölähtöisyys haastaa hallinnonaloittain järjestäytyneen ohjauspolitiikan. Ongelma on tiedostettu ja siksi esimerkiksi Sitran parin vuoden takaisessa keskustelualoitteessa (Virtanen ym. 2018) ehdotettiin toiminnallisia ja rakenteellisia uudistuksia ”Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeiden, hallinnonrajat ylittävien ilmiöiden tunnistamiseen ja niihin vastaamiseen julkisen politiikan keinoin.” Kysymys on mitä suurimmassa määrin systeemisestä muutoksesta eli toimintamallien, rakenteiden ja näiden vuorovaikutusten samanaikaisesta uudelleenorganisoimisesta.

Useiden hallitusten asialistalla lähes koko 2000-luvun ollut sote-uudistus on esimerkki systeemiseen muutostarpeeseen vastaamisesta. Uudistusta on kuvattu pirulliseksi ongelmaksi (Erhola ym. 2019) ja kaikkien uudistuspakettien äidiksi (Alter 2019). Luonnehdinnoista voidaan olla montaa mieltä, mutta harva kiistää, etteikö sote-uudistukselle olisi tarvetta.

Kompleksisuusajattelu toimii paljolti luonnontieteistä lainatuilla käsitteillä. Tämä on samalla sekä sen vahvuus että heikkous. Vahvuus se on siksi, että se auttaa katsomaan, sanoittamaan ja ymmärtämään systeemisen muutoksen dynamiikkaa. Heikkoudeksi se puolestaan muuttuu silloin, kun luonnontieteissä kehitettyjä käsitteitä sovelletaan kritiikittömästi (ks. teorioiden lainaamisen vaaroista esim. Whetten ym. 2009) ja eri rationaliteetit huomiotta jättäen. Esimerkiksi termodynaamisen systeemin tasapainottomuus johtuu fysiikan lakien mukaisesta kylmän ja kuuman aineen samanaikaisuudesta, kun taas organisaatiossa tasapainottomuuden taustalla vaikuttavat usein tunteet ja ihmisten erilaiset ja vastakkaiset intressit.

Systeemisen muutoksen anatomia ’kompleksisuuslinssin’ läpi katsottuna

Oheisessa kuviossa on esitetty kompleksisuusteoreettinen tulkinta systeemisen muutoksen ilmaantumisesta. Kompleksisuusteorian yhtenä keskeisenä oppina on ajatus siitä, että vuorovaikutuksessa ilmaantuva kokonaisuus on samalla toimijoiden käyttäytymistä ohjaava rakenne. Kuviossa on kysymys heuristisesta tulkintakehikosta, jonka todistusvoimaa testataan kansallisella ja kansainvälisellä aineistolla Ohjaus2020-hankkeessa. Koska jokainen ihmisten ja organisaatioiden toimintaa kuvaava malli on todellisuutta yksinkertaistava, myös tähän tulkintakehikkoon tulee suhtautua varauksella. Esimerkiksi systeemisen muutoksen osatekijät (ovaalit) ja niiden välinen vuorovaikutus (laatikot) eivät – nuolista huolimatta – ole toisiinsa nähden kausaalisessa suhteessa. Kompleksisuusajattelun hengen mukaisesti systeemisen muutoksen ilmaantuminen nähdään prosessina, jossa asioita tapahtuu ilman yhtä selkeää ja näkyvää syytä. Systeemisen muutoksen näkökulmasta kompleksisuusajattelun arvo on siinä, että se ohjaa kysymään olennaisia kysymyksiä ja auttaa kuvittelemaan toivottua tulevaisuutta.

Itseorganisoituminen tarkoittaa sisäsyntyistä ja spontaania järjestäytymistä ilman ulkoista ohjausta ja kontrollointia. Keskeistä siksi onkin kysyä, miten systeemistä muutosta edistävissä rakenteissa ja prosesseissa kyetään säätelemään tasapainoa horjuttavaa informaatiota ja muodostamaan informaatiosta uutta luovia merkityksiä. Yhden mahdollisen tulevaisuuskuvan tarjoaa sosiologisen systeemiteorian suuriin nimiin lukeutuvaa Niklas Luhmann, jonka mukaan jokainen systeemi testaa ensin luottamuksen ja ryhtyy vasta sen jälkeen prosessoimaan merkityksiä.

Monimuotoisuudella viitataan toimijoiden erilaisiin taustoihin, suhteiden monipuolisuuteen sekä näkökulmien moniäänisyyteen. Monimuotoisuus rikastaa toimijoiden vuorovaikutusta ja mahdollistaa itseorganisoitumisen. Keskeiseksi haasteeksi nousee se, miten monimuotoisuudella tuetaan toimintaympäristön muutoksiin sopeutumista ja samalla varmistetaan havaintojen muuttuminen päätöksiksi ja niiden toimeenpano. Riittävän monimuotoisuuden lakia (Ashby 1956) soveltaen voidaan esittää, että systeemin monimuotoisuuden on vastattava toimintaympäristön monimutkaisuutta.

Keskinäisriippuvuudet eivät jakaudu tasaisesti, sillä toiset ovat toisia kytkeytyneempiä. Siksi systeemisen muutoksen edistämisessä olennaiseksi asiaksi nouseekin niiden toimijoiden ja instituutioiden tunnistaminen, jotka toimivat yhtäältä muutoksen vivuttajina ja toisaalta sen jarruina. Tämä on välttämätöntä, sillä yksittäisten toimijoiden sijaan systeemisen muutoksen käyttövoimana on toimijoiden välinen vuorovaikutus.

Hallitseva näkemys ilmenee vision, strategian ja arvojen kaltaisina uskomusjärjestelminä. Hallitseva näkemys voidaan jakaa tiedostettuihin ja tiedostamattomiin uskomuksiin, jotka molemmat vaikuttavat systeemisen muutoksen suuntaan ja nopeuteen. Ratkaisevaa systeemisen muutoksen edistämisessä siksi onkin tulevaisuuden kannalta hyödyllisten tiedostamattomien uskomusten näkyväksi tekeminen sekä jo tiedostettujen uskomusten aktiivinen kommunikointi.

Palauteprosessit ohjaavat itseorganisoitumista, sillä ne tukevat tiedonvaihtoa ja vuorovaikutusta toimijoiden välillä. Keskeiseksi kysymykseksi nousee systeemistä muutosta aikaansaavan palautteen yhdistäminen muutosta tasapainottavaan palautteeseen. Ilman tasapainoa vaarana on joko vauhtisokeus tai inertia.

Yhteisevoluutio perustuu toimijoiden kohtalonyhteyteen, jossa yhdenkään toimijan kehitys ei ole riippuvainen ainoastaan siitä itsestään. Systeemisen muutoksen kannalta tämä edellyttää joustavaa vuorottelua yhtäältä kehitykseen reagoimisen ja sopeutumisen ja toisaalta kehitystä aktiivisesti muokkaavan toiminnan välillä.

Hajautuva rakenne ilmenee siirtymävaiheena, vallitsevan symmetrian ja tilanteen rikkoutumisena. Olennaista onkin siksi kysyä, millaisia hyödyllisiä epäjatkuvuuskohtia systeemisen muutoksen polulla voidaan tunnistaa ja miten niitä voidaan edistää. Hajautuva rakenne avaa uusia vaihtoehtoisia kehityssuuntia ja luo otolliset olosuhteet onnekkaille sattumille.

Kuvittelusta tekemiseen

Systeemisen muutoksen edistäminen edellyttää kykyä uuden oppimiseen ja nykyhetkestä irrottautumiseen. Suomen julkishallinto on pärjännyt kansainvälisissä vertailuissa melko hyvin. Tämä ei kuitenkaan ole tae siitä, että näin olisi tulevaisuudessakin, sillä tulevaisuuden haasteita harvoin ratkaistaan historiassa kehitetyillä työkaluilla. Tulevaisuuden ennakointi (Pouru ym. 2020) ja sen kuvittelu (Nerg ym. 2020) nähdään yhä useammin keinoina systeemiseen muutokseen.

Tulevaisuuden ennakointi ja kuvittelu on sitä vakuuttavampaa, mitä puhuttelevammin siinä kyetään sanoittamaan systeemisen muutoksen anatomiaa. Yksi lupaava lähestymistapa löytyy juuri kompleksisuusajattelusta. Kompleksisuusajattelu sisältää useita erilaisia lähestymistapoja hieman erilaisin painotuksin, mutta niitä kaikkia yhdistää pyrkimys ymmärtää ilmiöiden, tapahtumien ja toimijoiden yhteen kietoutumisesta muodostuvaa kehitystä. Kompleksisuusajattelu haastaa mekanistiseen maailmankuvaan perustuvan näkemyksen, jossa kehitys nähdään syiden ja seurausten muodostamana ketjuna. (Ks. tarkemmin esim. Vartiainen & Raisio 2020.)

Systeemisen muutoksen anatomian avaaminen kompleksisuusajattelulle tyypillisillä käsitteillä antaa ryhtiä tulevaisuuden kuvittelulle ilman, että käsitteistö itsessään rajaisi kuvittelun sisältöjä. Erityisen hedelmällistä tulevaisuuden kuvittelu muuttuu, kun kompleksisuusteoreettinen tulkintakehys yhdistetään antisipaatioajatteluun (esim. Pernaa 2020), jossa ollaan kiinnostuneita ihmisten ja organisaatioiden toiminnallisesta suhteesta tulevaisuuteen, siihen liittyviin tavoitteisiin, odotuksiin ja asenteisiin. Tällöin voidaan tavoittaa myös uudenlainen ennakoivan hallinnan logiikka, jossa toimijuutta korostava antisipaatio ja toisaalta eri ohjauksen mekanismien, työkalujen ja instrumenttien tilanneherkkä hyödyntäminen kohtaavat.  Siinä missä kompleksisuusajattelu auttaa ymmärtämään ilmiöiden ja tapahtumien yhteen kietoutumisesta syntyvää ennakoimatonta kehitystä, antisipaatio tarjoaa näkökulman proaktiiviseen, systeemin ja ympäristön vuorovaikutteiseen ohjaamiseen toivottuun suuntaan.

FT Harri Jalonen

VTT Petri Uusikylä

VTT Kaisa Lähteenmäki-Smith

Kirjoittajat ovat mukana Valtion ohjaus 2020-luvulla – Säädös- ja resurssiohjauksesta systeemin luotsaamiseen (OHJAUS2020)-hankkeessa, jossa tutkitaan ohjauskäytäntöjen ja ratkaisujen muutoksia ja etsitään parhaita kansainvälisiä käytäntöjä tulevaisuuden ohjausmalleille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Petri Uusikylä

Petri Uusikylä - Elävä emergenssi - kurkistus kompleksisuustutkimukseen