Yleinen

Juhlakirjan aikaa lehteilemässä

Kari Leinamo ja Suvi Ronkainen kertoivat 50-vuotiaan Vaasan yliopiston juhlakirjasta osana Minä ja tiede -luentosarjaa Vaasa-opiston juhlasalilla. Paikkaa ei kaiketi ole turhan juhlavaa nimittää kaupungin sivistyksen kehdoksi. Vuonna 1892 valmistunut rakennus on ollut koulu ja sittemmin vuosina 1968-1992 kauppakorkeakoulu. Raastuvankadulta nykyisen yliopiston taival aikanaan alkoi, kauppakorkeakoulun tiloista ja sen hulppean komeasta luentosalista.

Kirjoja voi ja saakin lukea monella tavalla. Kollega kiinnitti juhlakirjaa selatessaan huomiota vanhoissa valokuvissa näkyviin virvoitusjuomapulloihin (s. 21 ja s. 86).  Aikanaan ne tavattiin järjestää patsasteleviksi ryhmiksi kokouspöydille. Ani harvoin pulloja avattiin. Ehkä niiden näkyvä rooli 1970- ja 1980-lukujen valokuvissa kertoi, että pulloarsenaalit korostivat osaltaan tapahtumien tietynlaista tärkeyttä. Virvoitusjuomapullot ovat myös visuaalisia vihjeitä, jotka kielivät ajan ja tapahtuman tunnelmasta toimien porttina kuvanottohetken puhetapoihin ja olemuksellisuuteen.

On kiehtovaa huomata, kuinka historia elävöityy vanhoissa valokuvissa. Aivan kuin kaikki olisi juuri tapahtunut. Aika seisahtaa kuvan ottamisen hetkeen, joka ei koskaan palaa samanlaisena takaisin. Kun valokuvaa tiiraillaan kulloisestakin ajasta käsin, syntyy outoja tuttuuden ja vierauden tunnelmallisia siirtymiä riippuen kuvan ottamisen ja sen tarkastelun välisestä ajallisesta etäisyydestä.

Selaillaanpa menemään juhlakirjan sivulle 33. Vaikka luennon alkua esittävä kuva on mustavalkoinen, se on kuitenkin terävä ja tutulla tavalla akateeminen. Tuntuu aivan siltä, kuin seisoisi itse kuvan etualalla ja kuulisi penkkien narahtavan osana odottavaa tunnelmaa. Professori Mauri Palomäki on virittelemässä telineeseen ripustettavaa karttaa, mikä on edustanut aikansa opetusteknologian huippua. Kartalla on rullan avaamisen jälkeinen selkeästi tunnistettava ominaistuoksunsa. On mahdollista kuulla, kuinka metallinen teline hiertää lattiaa kartan rapinan säestämänä.

Yliopistoa edeltänyt korkeakoulu toimi vuonna 1992 yhteensä 12 eri paikassa eri puolilla Vaasaa. Siirtyminen Palosaaren kampukselle tapahtui vaiheittain 1980-luvun lopulta alkaen. Juhlakirjan sivuilla 54-55 on kerrassaan hieno koko aukeaman piirros puuvillatehtaan alueesta vuodelta 1900. Kuvan yhteydessä voi koettaa hahmottaa alueen yleisilmettä ja yhäkin nähtävissä olevia tuttuja maamerkkejä.

Hallintotieteilijät majailevat Fabriikissa eli vanhassa puuvillatehtaassa. Tutkijat katselevat samoja seiniä kuin 1860-luvun tehdastyöläiset, työtehtävät ovat nyt kylläkin sangen erilaisia. Puuvillalangan valmistamisen sijaan täällä karstataan ajatuksia, kehrätään lauseita ja punotaan yhteistyöverkostoja. Rakennukset eivät ole vain rakennuksia. Ne tahdistavat tekemistä edustamalla jatkuvuutta. Tavallaan seinät osaavat puhua, koska niiden kantamaa historiallisuutta sanoitetaan aktiivisesti. Lehteilemäni juhlakirja tekee sitä myös omalta osaltaan ansiokkaasti.Fabriikki070218d.jpg

Seinät ovat nähneet myös paljon, ehkä hyvinkin synkkiä ja vaikeita asioita, mutta todennäköisesti paljon arkista iloa. On myös havahduttavaa ajatella, että seinät ovat nähneet lukuisia ihmisiä, joita ei enää ole, mutta jotka antoivat panoksensa työlle, perheillensä ja alueelle. Kaikki tämä toistuu yhä uudestaan ja uudestaan sukupolvesta toiseen.

Rakennukset, rakennelmat ja maastonmuodot kiinnittävät yhteisöllistä muistia, ne sitovat sukupolvia ylittävät kokemukset paikkaan. Historiaa ei kuitenkaan tulisi eristää nykyisyydestä ja ylevöittää liiaksi, sillä uutta historiaa syntyy jatkuvasti tässä ajassa ja hetkessä. Jokainen silmänräpäys siirtyy menneisyyden vanaveteen. Erilaiset tavanomaisetkin sattumukset ja tapahtumat liittyvät osaksi kampuksen kertomuksellisuutta, joka yhdistää yliopistossa opiskelevia, opettavia, työskenteleviä, sidosryhmiä ja yhteistyökumppaneita.

Vaikka kampusaluetta on houkuttelevaa ajatella yhtäläisyysmerkin kautta Vaasan yliopistona, hengen instituutiona yliopisto on pikemminkin kuin katedraali. Sen fyysinen sijainti ei ole suinkaan yksiselitteisellä tavalla keskeistä, vaikkakin sen henkinen merkitys eritasoista toimintaa ja verkostoja kokoavana sivistysinstituutiona on ilmeinen. Akateemiset teot, tutkimukset ja ideat saattomerkityksineen tarvitsevat kuitenkin symbolisen kotipaikan. Kokemuksellinen kohtaaminen tapahtuu jossakin muualla kuin sosiaalisessa mediassa tai internetissä. Merellisen ja historiallisen kampuksen jaettu sijainnillisuus tuo keskeiset merkitykset, arvot ja ihmiset yhteen.

PS. Olisi kerrassaan mukava tietää, mitä mahtaa pohtia assistentti J. Taina sivulla 17.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Ilkka Luoto

Ilkka Luoto - Paikan henki

Olen aluetieteen yliopistonlehtori Ilkka Luoto ja naputtelen blogiini tekstejä kulloinkin sormenpäitäni polttelevista yhteiskunnallisista aiheista. Paikan henki on arvaamaton, eikä sen liikkeitä siksi tulisi tavoitella liian rationaalisin keinoin.