Yleinen

Olipa kerran yhteiskunta

Erään maailmanlaajuisen virusepidemian ajateltiin aikanaan olevan vain hetkellinen riesa. Toisin kuitenkin kävi. Riesa tuli jäädäkseen. Viruksen uudet variantit olivat joko herkemmin leviäviä tai hankalampia oireita aiheuttavia tai sitten kumpiakin. Ihmiset turhautuivat, mistä seurasi uusia ennalta-arvaamattomia ongelmia.

Epidemian aiheuttamien hankaluuksien myötä monien arvot kirkastuivat.

Ympäri maailmaa huomattiin, että metropolit olivat vaarallisia paikkoja asua ja elää. Ilmansaasteet ja stressi lyhensivät kansalaisten elinajanodotetta. Liikenteessä hukkaantui kallista ja tuottavaa aikaa. Arjen joustava pyörittäminen edellytti paradoksaalisesti kasvavaa ajankäyttöä itse arjen suunnittelulle, eikä kuntoa ja moraalia ylläpitäville harrastuksille jäänyt aikaa laisinkaan.

Olipa kerran yhteiskunta, joka ei pitänyt itsestään kovaa meteliä. Siellä kaupungit olivat keskimääräistä pienempiä. Ruuhkattomat väylät johtivat nopeasti luonnon ääreen ja kakkosasunnoille. Sovituista tapaamisista pidettiin kiinni minuutin tarkkuudella. Astiat kuivattiin niille varatussa erillisessä kaapissa.

Kyseinen yhteiskunta selviytyi erityisen hyvin epidemioista. Lieneekö syynä se, että väki oli muutenkin harvasanaista, eikä ylenmääräistä sosiaalista tai fyysistä läheisyyttä juuri harjoitettu.

Metsiä, vesistöjä ja loputtomasti tilaa, hiljaisuuttakin siellä oli tarjota niille, jotka sitä kaipasivat. Viisaasti oli aikanaan päätetty rakentaa valokuituyhteyksiä jopa perähikiälle saakka. Tämä ei rakentamisajankohtana näyttänyt viisaalta ratkaisulta laisinkaan.

Tiestön ylläpitoon oli vuosikymmenien varrella satsattu ja satamia ja laivaväyliäkin ruopattu ahkerasti. Niin, ja uusia raideyhteyksiä oli tietenkin perustettu.

Yksi asia johtaa toiseen ja kolmanteen. Tiestöä ei oltukaan kivetty vain hyvillä aikomuksilla vaan teoilla. Oltiin panostettu tulevaisuuden rakenteisiin, joiden varaan uusi uljas nykyisyys rakentui.

Planeetalla pandemiat seurasivat toisiaan, ilmasto- ja elintasopakolaiset etsivät itsellensä uusia jalansijoja. Aikaisemmin maailmankaupunkeina tunnetut metropolit kuihtuivat. Osa niiden asukkaista suuntasi mystiseen pohjoiseen, jossa oli satsattu retropoli-malliin.

Retropoli-mallissa yhteiskunta perustui kiertotalouteen sekä hajautettuihin omavaraisiin yhdyskuntiin. Valtion hallintomalli oli verkostomainen ja yhdyskuntien asema perustui itsemääräämisoikeuteen.

Liikkuminen yhdyskuntien ulkopuolelle tai vierailu muissa yhdyskunnissa oli kätevää hyvien liikenneyhteyksien ansiosta. Tuottava työ ja palvelut liki kylien kaltaisissa idylisissä alueyhteisöissä perustui pitkälti valokuituun, joita täydensivät nopeat langattomat verkot. Tiedon taskusaatavuus oli itsestäänselvyys.

Tartuntataudit ja muut ei-toivotut ilmiöt, kuten huumeet pysyivät aisoissa edistyneiden paikannukseen perustuvien sovelluksien avulla, jotka monitoroivat yhdyskuntien välistä liikennettä ja vaihdantaa.

Vuodet kuluivat ja elämä jatkui huolimatta lukuisista rajoitteista. Epänormaalista tuli normaalia. Ihmiset tottuivat, eivätkä osanneet lopulta muuta kuvitellakaan. Kestävällä tavalla maaseudun ja kaupungin yhdistävästä retropoli-mallista tuli uusi normaali, edistyneen elämänmuodon suunnannäyttäjä. Delegaatiot eri puolilta maailmaa tulivat vierailemaan ja tutustumaan menestykselliseen malliin.

Loppujen lopuksi ihmiset halusivat elää ymmärrettävän kokoisissa yhteisöissä lähellä mustikkametsiä, sinisiä järvenpoukamia ja peltoja. He janosivat äärimmäisen kiireen sävyttämien vuosikymmenien jälkeen elämänlaatua, jota määriteltiin omaehtoisesti sosiaalisten ja teknisten innovaatioiden eturintamassa.

Sen pituinen se.

2 kommenttia artikkeliin “Olipa kerran yhteiskunta

  1. Edesmennyt isoäitini, joka olisi nyt 93-vuotias jos eläisi, ehti viimeisinä elinvuosinaan kaivata lapsuutensa aikoja. Oliko kyse vain nostalgian kaipuusta, joka johdattaa takaisin nuoruuteen ja lapsuuteen. Tiedä häntä. Kun häneltä kysyttiin, että mitä kaipaat niistä ajoista sitten, oli hänen vastauksensa, että kyllä me vielä mennään takaisin siihen, että jokainen kasvattaa oman ruokansa ja vanhuuden hoivaan liittyen mummoni kaipasi vanhaa (kyseenalaistakin) systeemiä, että vanhus eli sukunsa kanssa ollen yksi yhteisön jäsen tiiviisti. En tiedä oliko mummoni kaukaa viisas vai vaan vanhuuden höpertämä nostalgikko rajan takaisesta Karjalasta, se tuli tästä kirjoituksesta mieleen 🙂 Kiitos paljon mietteitä herättävästä kirjoituksesta.

  2. Hei Tanja,
    kiitos kommentistasi. Eipä kaiketi paluu sellaisenaan ”nostalgisoituun” entiseen ole mahdollista. Mutta joo, isoäitisi oli mitä ilmeisemmin viisas ihminen. Tehomaatalous esimerkiksi sisältää itsessään systeemisien riskien toteutumisen mahdollisuuden, johon voidaan varautua lähi- luomutuotannon suosimisella. Viestisi laittoi yleisemmällä tasolla pohtimaan lisäksi sitä, kuinka hyvin me loppujen lopuksi ymmärrämme sukupolvien jatkumossa piilevän kokemusresurssin. Osataanko sitä hyödyntää nyky-yhteiskuntien kehittämisessä ja alueiden muutosjoustavuutta edistävässä suunnittelussa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Ilkka Luoto

Ilkka Luoto - Paikan henki

Olen aluetieteen yliopistonlehtori Ilkka Luoto ja naputtelen blogiini tekstejä kulloinkin sormenpäitäni polttelevista yhteiskunnallisista aiheista. Paikan henki on arvaamaton, eikä sen liikkeitä siksi tulisi tavoitella liian rationaalisin keinoin.