Yleinen

Onko tuhlaavaisuus pahe?

Minulla oli viime viikolla mielenkiintoinen juttutuokio Helsingin Sanomien Juha Matias Lehtosen kanssa. Puhuimme aiheesta ”miksi tuhlaavaisuus herättää paheksuntaa”. Esitin, että säästäväisyys on normi, johon yleisen mielipiteen mukaan tulisi pyrkiä, ja johon yleensä liittyy myös kieltäytymistä kulutuksesta – tai ainakin sen lykkäämistä. Henkilöt, jotka eivät elä tämän mukaan, herättävät pahennusta ja vaikuttavat heikkoluonteisilta. Erityistä närää herättää se, jos näiden henkilöiden velat hoidetaan vielä yhteiskunnan (lue: meidän kunnon veronmaksajien) toimesta, tai näin uskotaan tapahtuvan. Hyvinvointivaltio saattaa osaltaan olla rapauttamassa säästäväisyyden kulttuuria, kun säästämistä ei enää koeta välttämättömänä hengissä pysymisen kannalta.

Juttu kuvasi hyvin ajatuksiani, mutta jotkut asiat jäivät vaivaamaan, ja päätin kirjata ajatuksiani vielä blogin muotoon. ”Tuhlaavaisuudella” viittaan tässä – kuten haastattelussakin – henkilökohtaiseen talouteen ja kuluttamista yli omien varojensa, en luonnonvarojen käyttöön. Jälkimmäinen on tärkeä aihe, mutta liian laaja käsiteltäväksi tässä.

Kun nyt olen jossain määrin profiloitunut henkilökohtaisen talouden aiheiden tutkijana, niin minulta joskus kysytään säästövinkkejä tai jopa asioita henkilökohtaisesta taloudenhallinnastani: esimerkiksi mitä budjetointityökaluja käytän. Tämä herättää ristiriitaisia ajatuksia. Ensinnäkin miellän itseni aiheen tutkijaksi, en henkilökohtaisen taloudenhallinnan sankariksi tai esimerkiksi. Minulla ei ole mitään kovin vahvoja normatiivisia kantoja siitä, miten henkilökohtaista taloutta pitäisi hoitaa, paitsi ehkä se, että useiden vakuudettomien kulutusluottojen ottaminen pienillä tuloilla ei todennäköisesti ole kovin hyvä idea.

Markkinoilta ei puutu neuvonantajia tässä asiassa, tässä yksi esimerkki genren edustajasta. Nuukailusta ja ”firettämisestä” (financial independence, retire early) on tullut ainakin jossain määrin tämän ajan muoti-ilmiöitä. Eläminen niukalla budjetilla silloinkin kuin se ei ole välttämättömyys on minusta aivan hyväksyttävää, mutta en itse valitsisi niin, enkä välttämättä muillekaan suosittelisi. Se ei ole myöskään ainakaan taloustieteellisessä mielessä ”rationaalinen” valinta; toisin kuin joskus luullaan, pakkomielteenomainen suhtautuminen vaurastumiseen ei ole taloustieteilijöiden mielestä ”rationaalista”. Päinvastoin, taloustieteen rationaalisuuskäsite hyväksyy hyvinkin monenlaisen suhtautumisen kulutukseen, jopa siinä määrin, että käsite muuttuu tautologiaksi (voin päätellä preferenssisi valinnoistasi), joka on omalla tavallaan ongelmallista. Ei siitä kuitenkaan enempää tässä.

Yksi haastattelussa käsitelty asia oli se, millä tavoin yhteiskunnan muutos vaikuttaa siihen, miten säästäväisyyttä arvostetaan. Ainakin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla elettiin tähän päivän verrattuna todella niukoissa oloissa, eikä yhteiskunnan tukiverkostoja ollut samaan tapaan olemassa kuin tänä päivänä. Valmistautuminen ikäviin asioihin tulevaisuudessa oli välttämätöntä. Yhteiskunnan tasolla oli tärkeää, että mahdollisimman moni sen jäsen omaksui selviytymisen kannalta välttämättömät normit, kuten säästäväisyyden. Tätä vahvistetiin aihetta tukevilla instituutioilla, kuten säästöpankeilla tai Martta-kerhoilla. Tämän jälkeinen yhteiskunnallinen kehitys ja vaurastuminen ovat osin rapauttaneet säästämisen kulttuuria. Erityisen merkityksellinen tässä oli 1980-luvun loppu. Maailmanlaajuisen, Suomessakin toteutetun rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen seurauksena juppikulttuuri ja kulutuksen ihannointi tulivat ajan ilmiöksi. Kun rahaa tuli ovista ja ikkunoista, niin mitäpä siinä enää säästämään. 1990-luvun alun lama pysäytti kulutusjuhlan kuin seinään, eikä vastaavanlaisia ylilyöntejä kulutuksen ihannoinnissa enää sen koommin ole nähty.

Tai näin siis sanoin haastattelijalle. Mutta tässä jälkeen päin mietin, missä määrin sekoitan yleisen ja yksityisen havainnoinnin. Tulin itse täysi-ikäiseksi pahimpaan juppiaikaan. En voi kiistää, etteikö ajan henki olisi minuunkin vaikuttanut. Ikävämpi puoli tällaisessa ajan hengessä on se, että kun sosiaaliset odotukset ja omat tulot eivät kohtaa, niin oman talouden hallinta saattaa mennä pahasti solmuun. Onnekseni tuohon aikaan vakuudettomia kulutusluottoja ei ollut saatavilla samaan tapaan kuin tänä päivänä; emmehän me opiskelijat saaneet edes luottokorttia. Itse selvisin noista vuosista vähin vaurioin.

Yksityisestä taas yleiseen: kolmenkymmenen vuoden jälkeen pystyy näkemään, että yhteiskunnalliset tapahtumat heijastuivat yksilötasolle omassakin toiminnassa. Eikö tämä tarkoita sitä, että ne kriitikot, joiden mielestä yhteiskunnalliset rakenteet ajavat yksilöiden talouskäyttäytymistä ja fokuksen pitäisi olla rakenteiden muuttamisessa ennemminkin kuin henkilökohtaisessa käyttäytymissä, ole oikeassa? On muuten olemassa sellainenkin näkemys, että henkilökohtainen taloudenhallinta on pääosin geneettisesti määräytyvää. Tämä tutkimus on julkaistu yhdessä arvostetuimmista taloustieteen lehdistä. Kotioloillakin on todettu olevan suuri vaikutus.

Jos yhteiskunnallinen tai biologinen determinismi, tai se millaiseen kotiin olemme sattuneet syntymään, ohjaa taloudellista käyttäytymistämme, niin mikä rooli jää enää omille vapaille valinnoillemme? Onko turha opettaa taloudellista huolellisuutta, jos emme pysty käyttäytymiseemme kuitenkaan vaikuttamaan? Tässä olemme perimmäisten moraalifilosofisten kysymysten äärellä. Jos emme tee itsenäisiä päätöksiä millään elämänalueella, niin emme tee niitä myöskään talousasioissa. Jos meillä taas on vapaa tahto, olkoonkin yhteiskunnallisten ja geneettisten reunaehtojen rajoittama, niin silloin pystymme vaikuttamaan myös päätöksentekoomme.

Itse ajattelen, että päävastuu taloudenhallinnassamme on aina meillä itsellämme yksilöinä. Yhteiskunnan rakenteisiin pystymme vaikuttamaan poliittisen päätöksentekoprosessin kautta, ja kunnioitan hyvin paljon henkilöitä, jotka tähän aktiivisesti osallistuvat politiikkoina. Silti olen omassa yhteiskunnallisessa ajattelussani jossain määrin hayekilainen: mitä ikinä epäkohtia pyrimmekin korjaamaan, korjaamisyrityksemme tuovat esiin uusia ongelmia, jotka saattavat olla pahempia kuin alkuperäiset. Lisäksi yhteiskunta kompleksisena systeeminä kehittyy koko ajan tavoilla, joita emme mitenkään pysty ennakoimaan. En väitä, etteikö meidän pitäisi yrittää kehittää yhteiskuntaa. Sanon vain, että se ei ole kovin helppoa. Minusta olisi hyvin outoa väittää, että yksilöinä emme pysty ohjaamaan omaa talouttamme, mutta kollektiivisesti pystymme ohjaamaan yhteiskuntaa siihen suuntaan, että ylärakenteet ratkaisevat ongelmat puolestamme.

Palatakseni otsikon kysymykseen: onko tuhlaavaisuus pahe? Jos tuhlaavaisuus aiheuttaa kustannuksia osapuolille, jotka eivät sitä ole omalla toiminnallaan aiheuttamassa, kuten veronmaksajille tai perheenjäsenille, niin normi tuhlaavaisuuden paheellisuudesta on institutionaalisesti rationaalinen. Se estää yksilöitä omaksumasta käytöstapoja, jotka ovat kokonaisuuden kannalta vahingollisia. Siinä mielessä on varmasti toivottavaa, että esimerkiksi media ja varsinkin koululaitos pyrkisivät ohjaamaan kohti kestävää ja kohtuullista kulutusta.

Yksilötasolla asia näyttää taas erilaiselta. Kaikki olemme vajavaisia. Tuhlaavaisuudellaan itselleen ja perheenjäsenilleen ongelmia aiheuttanut hyvinkin todennäköisesti saattaa tuntea toiminnastaan syyllisyyttä ja alemmuudentuntoa. Lähimmäisten olisi tällöin hyvä omaksua rakentava, anteeksiantava ja rohkaiseva lähestymistapa, jos he siihen vain suinkin pystyvät. Toisin sanoen tuhlaavaisuuden paheksuminen voi olla sosiaalipsykologisesta lähestymistavasta katsottuna ymmärrettävää, mutta yksilöpsykologisesta näkökulmasta katsottuna kuitenkin epätoivottavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Panu Kalmi

Panu Kalmi - Taloudesta ilman kyyneliä